Uupumistila on terveyttä

April 5, 2019

Oletko koskaan kuullut läheisesi tai tuttavasi suusta lausetta "en enää jaksa", mutta silti hän vain jaksaa? Tuntuuko, että jotkut valittavat väsymystään, mutta ihmettelet, miksi valittaa, kun voisi ajatella positiivisesti ja mennä vaikka nukkumaan, kun kerran väsyttää. Oletko nähnyt todella uupunutta ihmistä, mutta et ole edes huomannut sitä hänestä?

 

Tämän kirjoittaminen on ollut helppoa, mutta julkaiseminen tuottaa ristiriitaisia tunteita, koska paljastan myös itsestäni jotain. Toivon tekstini auttavan edes yhtä ihmistä, niin oma pelkoni on ollut aiheeton. 

 

 

Voiko ihminen olla todella uupunut tai tuskissaan kivusta, mutta se ei näy ulospäin? Tietenkin voi. Yhtälailla kuin läheisesi voi olla masentunut, mutta et huomaa sitä, vaikka olisitte yhteydessä päivittäin. Niinkuin ehkä olet jo tietoinen, että masentuneelle ei ole hyödyllistä sanoa, että ajattele positiivisesti, myöskään uupuneelle tai kivuista kärsivälle ihmiselle ei ole hyödyllistä sanoa, että kannattaisi mennä aiemmin nukkumaan tai ota särkylääkettä. Tai mitä luulet auttaako suorittaja-tyypille sanat, että tee enemmän, suorita rutiineja, tee to do-listoja, niin saat enemmän aikaiseksi?

 

Jos katson asiaa myös persoonallisuustyyppien kautta, niin monet ovat luonnostaan positiivisia ja siten myös helposti ohittavat omat haasteensa ja sanovat, että kyllä se siitä. Koska sehän on totta, ainahan elämä menee eteenpäin ja paistaa se aurinko risukasaankin -ainakin joskus. Kokemukseni mukaan hyvin moni kuitenkin ohittavat omista haasteistaan puhumisen, koska eivät halua tehdä itsestään numeroa. Monet eivät halua olla kenellekään vaivaksi ja kestää kyllä oman tilanteensa, mutta välttelee aiheuttamasta muille harmia omilla ongelmillaan. Siten myöskään ei halua myöntää haasteitaan, koska on monia, joilla on paljon isompia haasteita. On jopa helpompi auttaa ja ymmärtää muita, kuin ottaa apua vastaan. Moni kykenee kantamaan toisten ongelmia, auttamaan, ratkaisemaan ja ottamaan vastuun toisten puolesta, koska siihen vain yksinkertaisesti pystyy. Sisäistä voimaa on niin paljon, että toisten kannattelu menee vähän niinkuin toisella kädellä. Jokainen suorittajaksi itsensä tunnistava tiedostaa sen olevan totta. 

 

"Ei minua tarvitse auttaa" - "Kyllä minä jaksan" - "Pärjään kyllä"

 

Tunnetko ihmisiä, jotka ovat aina ulospäin todella iloisia ja hyväntuulisia, valmiina muita varten? Romuttuisiko mielikuvasi heistä, jos tietäisit ettei se aina ole koko totuus? Jos ihminen, kuka on aina kuunnellut sinua, kertookin välillä omasta elämästään?

 

Muistan lapsuudesta, miten ihmettelin joidenkin itkevän pienen naarmun tai osuman vuoksi. Yhtenä talvena kaaduin murtsikkasuksilla metsäpolulla laskiessani niin, että toinen polveni vääntyi sivusuuntaan, ja romahdin sen päälle, mutta en halunnut mainita tapahtuneesta mitään, koska vanhempani olivat luvanneet viedä illalla isoon pulkkamäkeen. Ja koska kun kerrankin oli jotain kivaa tiedossa, niin pidin tapaturman omana tietonani ja tahdonvoimalla kiipesin laskettelurinnettä ylös ja alas, monta tuntia. Hammasta purren, mutta kivaa oli. Vasta aamulla sanoin äidille, etten taida pystyä kävelemään kouluun, kun toinen polveni oli turvonnut kaksinkertaiseksi toiseen verrattuna. En ymmärtänyt, miksi minulle oltiin vihaisia siitä, että olin salannut oman tuskani. Näinhän minä sain viettää kivan illan pulkkamäessä, eikä vanhempieni tarvinnut olla minusta huolissani. 

 

Jos joku lapsena sanoi pahasti toiselle, niin en ymmärtänyt, miksi tehdä omasta loukkaantumisestaan suurta numeroa. Muistan kyllä tehneeni sitä kotona, jos isoveljeni sanoi tai teki jotain loukkaavaa, niin juoksin kertomaan jollekin aikuiselle. Toki jo opin silloin, ettei se kannata. En tuntenut olevani yhtään enemmän rakastettu, jos veljeäni toruttiin, vaan päinvastoin.

 

Olen aina tuntenut vääryyttä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, enkä nuorena osannut hillitä itseäni, jos joku "pääsi pälkähästä" valittamalla asioista. Ammattikoulussa sain tästä syystä leikkimielisen diplomin "jämäkkyydestä", koska rähjäsin opettajia vastaan, jos tunsin epäoikeudenmukaisuutta oppilaihin kohdistuvien käskytysten välillä.

 

Kuitenkin tämän kaiken jämäkkyyden keskellä, olen ollut erityisherkkä, joka on aistinut kaikki ja kaiken, mutta piilottanut tunteet sisälleni. Ulosantini on ollut kapinoivampaa kuin niiden, jotka näyttivät herkkyytensä julkisesti.

 

Olen kärsinyt hormonitoiminnan häiriöistä ja sen tuomista kiputiloista murrosiästä lähtien. En ole osannut valittaa, koska olen luullut sen olevan normaalia. Tähän hormoneista johtuvaan sairauteen kuuluu niskasäryt ja hartiapistoina tunnetut kiputilat, mutta olen niin tottunut niihin, että harvoin mainitsen niistä mitään. Välillä olen tuntenut, miten jalat ovat kuin jonkun toisen, kun selkäsäryt yltyvät kovemmiksi. Kun olen toipunut leikkauksista tai muista tapaturmista, olen pyrkinyt olemaan vain näkymätön, ettei kukaan huomaisi heikkouttani. Burnoutin jälkiseurauksena sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan ja lisämunuaisten uupumiseen. Senkin kykenin peittämään muilta, paitsi perheenjäseniltäni. Kotona valitin niin paljon, että kyllästyin siihen itsekin.

 

 

Olen uskonut, että pitää olla vahva, kykenevä, suorittaja ja muiden auttaja. Pitkälle aikuisikään luulin, että minun pitää olla vastuussa muiden tunnetiloista ja olla hiljaa omista ongelmista, koska toisten ovat olleet aina suurempia. Kaikki tämä on antanut itselle voimaa ja muiden auttamiseen suuntautunut toiminta on tuonut hyvää oloa. Ja niin on edelleen. Minä, kuten moni muukaan kroonisista säryistä tai ongelmistaan vaikenevat eivät odota urheudestaan palkintoa, vaan ainoastaan läsnäoloa ja kuulluksi tulemista, kun tilanne on pahimmillaan. Ei sääliä tai holhoamista, vain kuulluksi tulemista ja tunnetta tulevansa hyväksytyksi myös heikkona. Särkytilat eivät ole joka päivä pahoja, eivätkä ongelmat tunnu joka päivä suurilta, mutta silloin kun ne tuntuvat siltä, neuvot eivät auta. Jos tahdot auttaa läheistäsi, ole vain lähellä ja anna hänen tuntea itsensä turvalliseksi, että vahva voi hetken antaa tuntea itsensä olevansa heikko.

 

Suorittajat nousevat aina kuopastaan ylös,

se on sisäänrakennettu toimintamalli.

"Eiköhän tämä surkuttelu jo riitä"

on tyypillinen lause, jonka omassa päässään voi kuulla.

"No niin, nyt on virtaa vaikka muille jakaa".

Toki tämän energiapiikin kannattaisi kohdentaa vaikka itsensä opiskeluun, kuin oman ja naapurin kodin suursiivoukseen, 10 kilometrin juoksulenkkiin tai ympärivuorokautisesti rästitöihin.

 

Olen vuosien aikana saanut pahasti nenilleni, kun olen kertonut säryistäni, peloistani ja väsymyksestäni. Se on herättänyt epäluottamusta ja tunteen hyväksikäytöstä, että jos vahva nainen yhtäkkiä ei jaksakaan, niin en olekaan tarpeellinen. Tämä on ollut minun näkökulmani ja tunteeni asiaan, mutta tiedän etten ole ainoa. Olen saanut myös kommenttia siitä, miten ihmeessä jaksan olla ihmisten ilmoilla iloinen ja kykenevä, jos lamaannun kotiin päästessäni. Niimpä, sitä olen monesti itsekin ihmetellyt ja tuntenut itseni vääräksi.

 

Kysehän oikeasti oli vain siitä, että kykenin unohtamaan itseni ja särkyni pitkiksikin ajoiksi, koska keskityin auttamaan muita. Tunsin olevani elossa ja tarpeellinen. Kotona en sitä tuntenut, koska en voinut kertoa, miltä minusta oikeasti tuntui ja mitä tarvitsin, oli vain oltava muita varten. Näinä hetkinä en ole tuntenut saaneeni tukea ja hyväksyntää, mutta en yhtään ihmettele. En ole osannut kertoa sitä oikealla tavalla, koska olin vienyt sen jo niin pitkälle, että pelkäsin kuolevani ja romahtavani siihen paikkaan, jos muut tietäisivät. Itsehillintä ja oma reaktiokyvyn suodattaminen ovat helposti todella epätasapainossa, kun kivut tai väsymys ylittävät sietokyvyn. Olen silti suorittanut ja suorittanut, mutta en ole kestänyt pienintäkään kritiikkiä, koska olin jo vienyt itseni niin äärimmilleni, itse itselleni luomilla vaatimuksillani.

 

Olen vuosien aikana monesti pohtinut, miksi en ole saanut apua silloin, kun olisin sitä eniten tarvinnut. Viereltäni on kadonnut ystäviä, puolisot ovat vetäytyneet omiin luoliinsa ja lapseni ovat menneet pitkin seinien vierustoja. Lapseni tosin jo ymmärtävät tänä päivänä mistä on kyse ja ovat apunani niinä hetkinä niin paljon kuin pystyvät.

 

Olen kuullut monesti kommentin, mikset vain nuku enemmän. Uupumistilassa tai särkytiloissa uni ei ole palauttavaa ja voi jopa valvottaa läpi yön. Hormonihäiriöistä kärsivät ihmiset eivät kykene samoihin fyysisiin suorituksiin kuin terveet. Toki niitäkin tarmonpuuskia voi tulla. Tai jos ulospäin näyttää siltä, ettei saa mitään aikaiseksi, niin kommentoinnit, että olisiko vain parempi tehdä enemmän, että saat aikaiseksikin jotain, eivät auta.

 

Jokainen itsensä tästä tekstistä tunnistava voi allekirjoittaa, että TEKEMINEN ei ole ongelma, vaan PYSÄHTYMINEN.

Luopua suorittamisesta, kuunnella itseään ja on pysähdyttävä. Kohdattava oma pelko pysähtymisestä ja käännyttävä sisäänpäin.

 

Omat sairauteni ovat minulle lahja, että opettelen taiteilemaan elämän virrassa. Tämän tekstin tarkoituksena ei niinkään ole kertoa itsestäni, vaan jos tunnet jonkun suorittaja-tyypin, tai tiedät hänellä olevan kroonisia sairauksia, eikä hän välttämättä puhu niistä, voit kuitenkin tukea paremmin kun ymmärrät, että jos hän puhuu, hyväksyntä riittää.

 

Pahoittelen läheisilleni sitä, etten edelleenkään osaa aina ajoissa huomata, milloin vauhti on kiihtynyt liian kovaksi, jolloin kiputilat tulevat kovempina pintaan, joka voi kuulua valituksena.

 

Uupumistilat eivät ole sairaus, vaan elämän viesti siitä, että olen poikennut omalta polultani ja suunnannut keskittymiseni

joko muista huolehtimiseen, itseni pienentämiseen tai oman hyvinvointini laiminlyömiseen.

 

 

 

Vaikka miten hyvin tiedostan nämä asiat, niin siltikin välillä löydän itseni tilanteesta, jolloin on vain pysähdyttävä pidemmäksi aikaa. Mitä enemmän pystyn ilmentämään omaa feminiinistä energiaani, sitä vähemmän kiputiloja minulla on. Suorittaminen, puskeminen, liian tiukat aikataulut ja kiireellä tekeminen vie minut helposti toimimaan epäterveellä maskuliinisella puolella. 

 

Hyvää tarkoittavat neuvot, valmentamiset ja kyseenalaistamiset ovat aika turhia lähes jokaiselle uupuneelle tai kiputiloista kärsiville, jos niiden tarkoitus on saada ihminen tekemään enemmän sitä, miksi on jo uupunut tai miksi kiputilat ovat nousseet sietämättömiksi. Auta häntä tuntemaan olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, suorittajat osaavat itsensä piiskaamisen niin hyvin, että sitä on turha lisätä, jos tahdot hänelle vain hyvää.

 

Rakkaudella,

Sonja


 

  

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Oikean naisen matkalla

August 23, 2019

March 29, 2019

January 31, 2019

January 12, 2019

Please reload

Archive
Please reload

Search By Tags
Follow Us
  • Facebook Basic Square