"Minä teen ainakin tällä kertaa kaiken oikein. Ellen osaa, niin varmasti opettelen." Mitä enemmän ihmisillä on erilaisia ihmissuhteita taustalla, kriteerit ja (halutessaan) myös omat ihmissuhdetaidot kasvavat. Samalla voi kasvaa myös vastuu ja kriittisyyden tunne itseään kohtaan, mutta niistä voi tulla myös itsensä suojakeino. Vanhat, mutta myös uudet tunnelukot voivat aktivoitua, vaikka miten niitä olisi purkanut tai käynyt lävitse. Ja aina oppii uutta!
Omasta taustastani löytyy kaikenlaisia suhteita, onneksi niitä hyviäkin. Yksi omissa suhteissani toistuva kaava on ollut näkyvissä jo nuoruudesta lähtien, jota olen paennut puolet elämästäni. Muistan jo lapsuudesta hyvät ystäväni ja viholliseni, tunteet nimeltä Syyllisyys ja Häpeä. Ne ovat olleet niin ylitsevuotavia, joka soluun tunkeutuvia tunteita, että olen halunnut paketoida ne hyvin piiloon.
Olen persoonallisuustyypiltäni strateginen ajattelija, joten yksi minun elämäni strategioista on perustunut häpeän ja syyllisyyden välttelyyn, niiden ennaltaehkäisyyn ja poisselittämiseen. Koska syvät tunteet häiritsevät toimintaa ja ei kai huonoja fiiliksiä kukaan halua ehdoin tahdoin tuntea. (Tai ainakaan tuntea niitä kauaa?)
Paras puolustuskeino, minkä varmasti olen keksinyt jo lapsena, on rakentaa itseni niin vahvaksi, etten tuntisi ainakaan julkisesti yhtään mitään voimakasta. Koska kun tunnen, niin se tuntuu pohjattomalta kaivolta. Löysin hyvän keinon, miten selviydyin sosiaalisista tilanteista, ettei herkkyyteni olisi tullut enää näkyväksi. Herkkyys oli heikkoutta. Löysin piilopaikan ajatuksistani ja omasta sisäisestä maailmastani, joka oli niin kiva, että välillä en ole edes tuntenut mitään.
Vuosien aikana olen opiskellut ja harjoitellut tunteiden tuntemista, niiden näyttämistä, nimeämistä ja niihin laskeutumista. Olen luullut olleeni jo hyvin pitkällä, mutta löysin jotain ihan muuta. Matkalla ollaan onneksi koko elämä.
Nuoruuden suhteessa kun alistuin uhrin asemaan, tein kaikkeni, että en kuulisi ilkeyksiä virheistäni tai tuntisi syyllisyyttä niin pienistä kuin leivänmurusista lattialla. Kuulin toistuvasti, etten osannut mitään, enkä ollut mitään. Joskus ajoin 20 kilometriä aamulla työpaikan pihalta takaisin kotiin ja myöhästyin töistä, vain että vein unohtuneen roskapussin eteisestä roskikseen saakka. Näin selvisin syytöksistä ja syyllisyyden tunteista kotona, töissä pystyin asian selittämään kyllä. Olen ajanut henkeni kaupalla ylinopeutta pimeässä syyssateessa, että ehdin tiettyyn kellonaikaan kotiin, jos halusin nähdä enää koiraani. En olisi voinut elää syyllisyyteni ja ikäväni kanssa, jos en olisi ehtinyt hakemaan koiraa ja vielä kuullut hirveyksiä myöhästymisestäni.
Pystyin käymään töissä, eikä kukaan nähnyt minusta jälkeäkään, että edellisiltana minut oli arvosteltu mitättömäksi luuseriksi ja hakattu henkisesti maanrakoon. Kodin ulkopuolella olin iloinen, positiivinen ja autoin muita. Annoin omien suhdeasioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska uskoin sen olevan rakkautta ja että ansaitsin sen.
En ole vuosiin tuntenut enää olevani ympäristön uhri, enkä ole alistunut huonoon kohteluun, mutta löysin itsestäni jälleen uuden kerroksen. Vaikka kyseisestä suhteesta on jo lähes toistakymmentä vuotta, sen jäljet näkyivät edelleen. Tunnistan olleeni kyseisen suhteen jälkeen lähes koko ajan stressaavassa "skannaustilassa". Tämä on näkynyt ymmärrettävästi vain parisuhteessa. Välillä onneksi rentoutuen, mutta koska olen virittänyt hälytyskellot niin tiukalle, pienestäkin merkistä stressitila on lauennut.
Vuosien aikana kertyneiden tietotaitojen vuoksi tiedän ja tunnen, onko asia totta vai ei, kertooko asia minusta vai ei. Onko kyse tunnelukoista, alitajuisista motiiveista, huonosta tilasta, persoonallisuustyypin stressitilasta, ymmärtämättömyydestä, traumoista vai narsismista, pystyn näkemään sen läpi. Olen vetänyt itseni monenlaisen mankelin läpi, että olen saanut jokaisesta kokemuksen itsessäni. Se, mitä en ollut nähnyt, on ollut oma toimintani. Kehon stressitila on ollut niin tuttu ja niin lähellä, etten ollut nähnyt sitä. Olen halunnut olla täydellinen varsinkin parisuhteessa, ettei minua sattuisi.
Täydellinen siinä, etten loisi ajatuksillani itselleni draamaa, koska ne eivät ole totta. Täydellinen siinä, että en loukkaisi toista,
koska minua itseäni sattuu se ehkä jopa enemmän kuin toiseen.
Täydellinen siinä, että käsittelen itse aina itsessäni asiat, mitkä ärsyttävät toisesssa. Täydellinen omassa vahvuudessani löytää totuus illuusiosta ja toimia sen mukaan.
Täydellinen siinä, että hyväksyn toisen olevan omalla
matkallaan siinä kohdassa, missä hän on.
Täydellinen siinä, etten vain ole kenestäkään riippuvainen,
koska ei kuulu olla.
Täydellinen siinä, että luovun toisen kontrolloimisesta.
Täydellinen siinä, että annan toisen käyttäytyä hölmösti,
mutta itselleni en ole sitä sallinut.
En ole tehnyt sitä ollakseni täydellinen,
vaan etten tuntisi satuttavia tunteita.
Olen ollut täydellinen itseni kontrolloimisessa,
etteivät muut pystyisi enää kontrolloimaan minua.
Strateginen ajattelija haluaa olla aina askeleen edellä, ja hitto vieköön minä olen sitä ollut. Olen keräillyt itsetuntoni palasia narsistisen suhteen jäljiltä ja luonut itselleni loistavan mekanismin, ettei minua enää kohdeltaisi samoin. Ja onnistunut siinä erittäin hyvin. Paitsi, etten ole saanut kehoni stressitilaa laukeamaan. Luulin tuntevani itseni niin hyvin, ettei kukaan pysty sanomaan ja yllättämään minussa mitään asiaa, jota en ole vielä tiedostanut. Pyh. Niin suuri harha, ettei tosikaan.
Tuntuu, että hukkasin omilla tiedoillani ja
suojamekanismilla suuren osan omaa ihmisyyttäni.
Olen selvänäkijä, energioiden lukija ja hyvin herkkä aistimaan asioita. Olen lapsesta lähtien viihtynyt omassa maailmassani, lennellyt omassa avaruuudessani ja aikuisena tuonut maagisuuteni käytäntöön hoito- ja valmennustyössä.
Kenellä pakopaikka omasta itsestään on liikunta, kenellä työ ja kenellä alkoholi. Minulla se on ollut oma sisäinen energiamaailma ja ulospäin ymmärtäminen, yltiöpositiivinen asenne ja valtava vahvuus. En ole heilahtanut mistään asioista, tai ainakin hyvin nopeasti noussut ylös, ottanut opikseni ja jatkanut matkaani.
Ihmiselämä on iloa, kokemuksia ja itsensä löytämistä, tasapainon opettelua fyysisenä olentona. Puhun ja kirjoitan siitä, miten naiseus on kehollisuutta, fyysisen itsensä tuntemista ja olemista. Miten naisena oleminen parisuhteessa on antautumista ja kaunista dynamiikkaa. Kontrollista luopumista.
En tiedä montako suojakerrosta itsestäni vielä tämän elämän aikana löydän, mutta aion tehdä sen. Oivallus omasta täydellisyyden tavoittelusta itseni kontrolloimiseen romutti yhden suojakerroksen lisää ja tipahdin suureen aukkoon itsessäni. Aukosta löytyivät jälleen syyllisyys ja häpeä, iänikuiset tuttavani. Tällä kertaa ne vyöryivät vain niin rajuna tunteena, että vihdoin sain kokemuksen, että annan itselleni luvan olla keskeneräinen, ilman kontrollointia. Olin kyllä sallinut keskeneräisyyden muille, mutta en itselleni.
Annoin pelkojen, jopa kauhun vallata itseni ja kieriskelin omassa huonommuudessani, ehkä ensimmäistä kertaa teini-iän jälkeen. Myönsin pelosta kankeana puolisolleni, miten huonoksi itseni tunnen, enkä edes selittänyt, että tiedän ettei se ole totta, vaan annoin itseni tuntea sen. En ollut edes ymmärtänyt, miten olin karttanut puhumasta menettämisen pelosta miehelleni, enkä selittänyt sitä pois. (Koska pelot eivät olet totta, vaan mielen luoma ajatus.) Luulin, että olin jo paljastanut miehelleni itsestäni kaiken, mutta en lähellekään. En muista, milloin olisin ollut niin suuressa kauhun tilassa, mitä annoin itseni olla, enkä selittänyt tai ymmärtänyt sitä pois. Vain tunsin.
En muista, milloin olisin tuntenut olevani enemmän ihminen ja enemmän jalat maassa kuin tänään. Vähän haparointiahan tämä vielä on, mutta ainakin olen elossa! Vihdoin häpeä ja syyllisyys ovat ystäviäni, joita en enää pelkää, tai juokse karkuun. Opettelen antamaan itseni elää ilman täydellisyyden kontrollointia. Luulin tämänkin jo käyneeni läpi, mutta niinhän sitä sanotaan, että luulo ei ole tiedon väärti ;) Otan niiden antamat opit vastaan ja olen enemmän nainen. (Kiitos Tara Lange ja Tikapuut Rakkauteen!)
En tiedä millä planeetalla osa itsestäni on elänyt nämä vuodet,
piilotellut omaa todellista herkkyyttäni.
Piilotellut ihmisyyteni esiintuloa, suojassa, etten vain täysin paljastuisi
Oikeaksi Naiseksi.
Onneksi sain laskeutua omaan ihmisyyteeni
sieltä toiselta planeetalta
suoraan turvalliseen syliin,
joka sanoi jo odottaneensakin minua.
Rakkaudella,
Sonja