Monenko naisen suusta olet kuullut tämän lauseen, ”en tarvitse miestä mihinkään”?
"Osaan kaiken itse, pärjään hyvin itse, mutta olisihan se kumppani ihan kiva olla vierellä."
Jos avataan tätä lausetta hieman, tulee aivan uudenlainen ulottuvuus esille. "En tarvitse miestä" -lause, sisältää piilotetun avaruuden, jolla voi sulkea joko tietoisesti tai alitajuisesti itseltään parhaan mahdollisen ulottuvuuden kokea rakkautta.
Kyllä, minunkin suustani on kuultu, etten tarvitse miestä mihinkään, mutta tahdon tarvita miestä.
On täysin eri asia pärjätä omillaan, kuin tehdä valinta ja päätös, että haluaa tarvita miestä.
Uskoisin, että jokainen nainen kyllä pärjää yksin, tai monilla on myös tukiverkosto ”miesten töitä” varten. Kun vuosia sitten ymmärsin tämän itsessäni, ajatus antautumisesta miehen tarvitsemiseen sai aikaan valtavan tunnemyrskyn. Kyseenalaistin omaa ajatustani ja mitä se piti sisällään. Miten niin haluan tarvita miestä -kyselin itseltäni? Halusin ymmärtää, mitä sisältäni kumpuava tahtotila tarkoitti.
Miehen tarvitseminen toi ensimmäisenä mieleen oman heikkouteni näyttämisen. Ei, en ollut heikko, osasin ja pystyin kyllä tekemään raskaitakin töitä ja siihen aikaan olin fyysisestikin todella vahva, joten niihin toimiin en miestä tarvinnut. Toki, pidin kyllä ajatuksesta, että joku tekisi raskaat työt puolestani, mutta "minua ei tarvinnut auttaa". Jos en halunnut liata itseäni renkaiden vaihdossa, vein ne ammattilaisten vaihdettavaksi. Jos sinkkuaikana en osannut jotain korjaustoimea, isäni, veljeni tai joku entisistä kumppaneistani kyllä tuli paikalle auttamaan. En siis tarvinnut (omaa) miestä mihinkään -mihinkään ulkoiseen asiaan.
Olen viettänyt nuoruuteni alueilla, jolloin oman heikkouden tai herkkyyden näyttäminen oli mahdotonta. Piti säilyttää jokainen aisti valppaana mahdollisia uhkatilanteita varten, koskaan ei tiennyt millaista väkeä ja millaisessa kunnossa olevia ihmisiä tuli vastaan. Oman turvallisuuden vuoksi oli näytettävä ja osoitettava oma kovuus. Aika surullista näin jälkikäteen ajateltuna, mutta edelleen tunnistan, milloin on hyvä aika poistua paikalta ja kenen läheltä. En siis tarvinnut miestä edes suojelemaan vaaralta. Tai niin luulin.
Tahto miehen tarvitsemisen myöntämisestä toi pintaan häpeää, avuttomuutta ja surua. Myönsin itselleni, että oikeasti tahdoin jonkun huolehtivan, kannattelevan ja auttavan minua. Oli aika päästää tunteellisuus ja antautuminen pintaan. Vaikka ajatus ja oivalluspolku kulki sisäiseen ymmärrykseen ensin ulkopuoleltani, eli fyysisesti miehen kautta, niin avain löytyi kuitenkin itsestäni.
Tietoisuus oman maskuliinisen ja feminiinisyyden tasapainottamisesta avasi oven oman itseni hyväksyntään ja arvostamiseen.
Tunnen eläneeni kaksoiselämää pitkälle aikuisuuteen asti,
koska olin opetellut todella taitavasti suojelemaan omaa feminiinisyyttäni.
Maskuliinisen energian yksi tehtävistä on siis suojella herkkää ja kaunista feminiinisyyttä.
Maskuliinisuuteni oli vahva, koska se halusi suojella, kannatella ja pitää
feminiinisyyden piilossa elämän vaaroilta.
Hyvin harva läheisistäni sai nähdä luovuuteni, herkkyyteni ja sisäisen voimani. Miten edes olisi, koska välillä se oli pahasti hukassa itseltänikin.
Viimeisten vuosien aikana olen sallinut itselleni luvan nauttia omasta naiseudestani ja antanut oman herkkyyteni nousta pienin askelin enemmän näkyville. Olen voinut päästää irti ylimääräisestä maskuliinisesta suojauksesta, kuitenkin luottaen sen ainaiseen olemassaoloon ja turvaan.
Tänä päivänä se tarkoittaa lempeää rajojen asettamista, itseni kunnioittamista, rakastamista, mutta myös tavoitteita ja toimintaa. Ennen tunsin tavoitteiden olevan vain kilpajuoksua päämäärästä toiseen ja välillä se oli täysin kateissakin, jolloin säntäilin levottomasti minne tahansa. Nykyään kykenen keskittymään asia ja askel kerrallaan, jonka luulin olevani täysin mahdotonta nopearytmiselle luonteelleni.
Olen lapsilleni turvallinen ja luotettava auktoriteetti, mutta sallin heidän nähdä myös herkkyyteni. Luotan itseeni, tiedostan haasteeni ja oppiläksyni. Annan koko ajan enemmän ja enemmän oman sisäisen maailmani tulla näkyväksi, josta tämä kirjoitus on hyvä esimerkki. En suunnittele edes valmennuksiani ydinaihetta ja läpikäytäviä asioita pidemmälle, koska haluan aistia ihmisten senhetkisen tilanteen ja luottaa asioiden luonnolliseen tapahtumiseen.
Mihin sitten olen valinnut tahtotilan tarvita miestä?
Haluan elämääni polariteetin ja peiliheijasteen,
koska elämän matka on siten mielenkiintoisempi ja nautinnollisempi.
Rakastan vaihtelua, joten maskuliinisen ja feminiinisyyden dynaaminen tanssi on parasta mitä tiedän, kun sen voi jakaa toisen ihmisen kanssa.
Niinkuin kaikki tunteet, myös rakkauden tunne on aina oma.
Toinen ei luo minussa rakkauden tunnetta, vaan minä sallin itseni tuntea rakkautta tai estäen sen tuntemista -omilla ajatuksillani.
Suojamuurien väistyessä ja oman tasapainon löytyessä, voi sallia toisen tulla niin lähelle,
että voi tuntea molempien rakkauden.
Niin sisäisesti kuin fyysisestikin.
Kauneinta mitä tiedän.
Olen käynyt läpi suhteita, joissa minä olen ollut se maskuliinisempi puoli. En siis tarkoita, etteikö niin saisi olla, jos suhde toimii siten. Minulla se ei ole toiminut.
Sisäinen naiseuteni jäi vain jokaisella kerralla niin jalkoihin, että kadotin itseni joko heikkouteen (alistumiseen), tai vahvuuteen ja aina oli löydettävä pääsy vapauteen.
Vaikeinta on ollut päästää irti kontrollista, ettei kaikkia lankoja tarvitse pitää vain omissa käsissään tai ettei tarvitsisi taistella omasta paikastani. Kun löysin ymmärryksen, miten dynamiikka muutetaan, nykyään osaisin kääntää sen entistenkin kumppaneiden kanssa itselleni oikeaksi, mutta onneksi näin. Kaikki suhteeni ovat olleet mielenkiintoinen oppimatka.
En ole enää nainen, joka kannattelee miestä ja itseäni. En ole enää nainen, joka tuntee velvollisuudeksi pelastaa toinen pulasta ja unohtaa omat tarpeeni.
En ole enää nainen, joka huolehtii muista ennen itseäni. En ole enää nainen, joka miellyttää saadakseen rakkautta ja hyväksyntää, vaan tunnen oman arvoni.
Osaanko kaiken täydellisesti? No en todellakaan, mutta onneksi on koko loppuelämä aikaa harjoitella. Varsinkin väsyneenä ja stressitilassa maskuliininen suojaukseni nousee ylemmäksi, mutta se ei enää ole kivikova, vaan reitti takaisin tasapainoon on paljon lyhyempi kuin ennen.
Muistan vuosien takaa erään illan, jolloin päädyin silloisen kumppanini kanssa yökerhoon. Seuralaiseni lähti käymään vessassa ja minä menin tiskille tilaamaan meille juomia. Viereeni tuli mies, joka aloitti keskustelun flirttailevaan sävyyn. Mies tuntui hauskalta, joten en hätistellyt häntä pois, vaan annoin hänen jatkaa iskemisyritystään. Kun silloinen kumppanini tuli paikalle, hän otti oman juomansa ja jäi seisomaan vierelleni. Kun mieheni oli tullut paikalle, en enää osoittanut mitään kiinnostusta jatkaa keskustelua flirttailevan miehen kanssa. Tästä seurasi hullu tilanne, koska flirttaileva mies alkoikin hätistellä miestäni pois paikalta.
Mieheni ei puolustanut itseään, eikä varsinkaan minua. Tilanne oli todella omituinen, koska en kokenut, että on minun tehtäväni puolustaa miestäni, vaan se oli hänen oma tehtävänsä. Lopulta sanoin flirttailevalle miehelle, että en ole vapaa ja tämä viereen tullut mies on minun kumppanini.
(Saman kaltaisia tilanteita löytyy vähän liian monta, ennenkuin tajusin, mistä oli kyse.)
Minun tehtäväni ei ole puolustaa miestä, vaan hänen minua, kuin kalleinta omaisuuttaan.
Vaikka tilanteessa ei ollut mitään uhkaavaa, niin maskuliininen mies ei katso vierestä, kun hänen reviirillään viihtyy joku toinen. Maskuliininen mies kysyy, kuka olet ja toimii vastauksen perusteella.
Epäkypsää maskuliinisuuttakin on tullut nähtyä vähän liiaksi.
On pitänyt olla valmiudessa tappeluiden tai liiallisen juhlimisen pelosta. Sairaalloista omistamista ja mustasukkaisuutta. Silloinkin nainen joutuu olemaan maskuliinisen suojauksensa alla, eikä voi päästää naiseuttaan vapauteen. Nainen tahtoo olla suojeltu ja pahinta on, jos joutuu itse suojelemaan itseään -omalta kumppaniltaan.
Tämä on tullut koettua myös seksuaalisella tasolla. Ellen ole kokenut oloani turvalliseksi, en ole kyennyt avautumaan seksiin koko sielullani, vaan kokemus on jäänyt hyvin pinnalliseksi. Ei siis tarvitse olla kyse fyysisestä tai henkisestä väkivallasta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei tunne tulevansa nähdyksi ja kohdatuksi naisena.
Tahdon tarvita miestä, koska rakastan tunnetta, että mies saa päättää ja olla suhteen johtaja.
Tahdon tarvita miestä, koska voin peilata naiseuttani miehen maskuliinisuuden kautta.
Tahdon tarvita miestä, koska voin rentoutua miehen vahvaan syliin.
Tahdon tarvita miestä, koska voin turvassa tuntea ja näyttää herkkyyteni.
Tahdon tarvita miestä, koska voin olla vapaa suojamuureista.
Ja niin kuin ylläolevista lauseista huomaa, tunteen luoja ei ole toinen ihminen. Tunne vain vahvistuu, laajenee ja sulattaa egollisen tarpeen olla jotain tiettyä, tai edes sitoa sitä tiettyyn ihmiseen. Eli kyseessä on tasapainoinen dynamiikka, jossa feminiinisyys ja maskuliinisuus tuovat parhautensa esiin.
On vain tietoisuus, kiitollisuus, kunnioitus, arvostus ja rauha.
Kuulostaa aika hempeältä, mutta todellisuudessa se on täyttä voimaa. Polariteettimaailmassa voimalla on myös vastavoima. Kun epäkypsät puolet kohtaavat voimalla toisensa, leiskunta on suurta. Tulipallot lentelevät ja koittavat polttaa toisensa siinä kylläkään onnistumatta, jolloin on vain parempi hengittää ja laskea aseet. Ja matka jatkuu.
Toisilla tulipallot jäävät leiskumaan vain sisäisesti ja fyysinen, mutta myös henkinen välimatka kasvaa. Joko löytää tiensä takaisin toisen syliin, tai sitten ei.
Jokainen tahtoo tuntea olevansa ainutlaatuinen ja merkityksellinen juuri omalle kumppanilleen. Koska toista ei voi omistaa, kauneinta on vapaus valita, jokaisena päivänä ja jokaisena hetkenä kulkea yhteistä matkaa, yhteiseen suuntaan. Voi olla vain kiitollinen, että vierellä on juuri tämä ihminen, kokonaisuudessaan juuri se Oikea.
Käy katsomassa Oikea Tasapaino-valmennus ja kuuntele intuitiotasi, lähdetkö matkalle mukaan kohti feminiinisen ja maskuliinisen energian harmoniaa.
Rakkaudella,
Sonja